Kutsumuksesta on kysymys

Maallikoiden aktivoimisesta ja vapaaehtoistoiminnan kehittämisestä on välttämättä siirryttävä eteenpäin. Siihen velvoittaa myös kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea.

”Ilman rovastia, lähetysohjelmaa seurakuntien piireille” oli 1970-luvulla ilmestynyt Suomen Lähetysseuran julkaisu. Kirja kuvasti hyvin sen ajan seurakuntaelämän tarpeita, kun haluttiin rohkaista seurakuntalaisia kokoontumaan myös itsekseen eikä vain papin johdolla. Maallikkotoiminta törmää kuitenkin sellaiseen kahden tason – toisaalla papit, toisaalla maallikot – kutsumus-ajatukseen, joka on vieras luterilaisuudelle.

Parinkymmenen vuoden aikana on kehitetty vapaaehtoistoimintaa. Se nousi tärkeäksi kun alettiin huomata, että seurakuntalaiset eivät ole vain seurakunnan toiminnan kohteita, vaan he voivat olla myös sen subjekteja. Diakonia- ja lähetystyössä asia oli ollut itsestäänselvyys jo vuosisadan ajan. Jumalanpalvelusuudistus nosti seurakuntalaisten roolin uudelle alueelle, kun huomattiin että jumalanpalveluksessakaan seurakuntalaiset eivät ole ensisijaisesti toiminnan kohteita tai yleisöä.

Neljä vuotta sitten kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea nosti asian ihan uudelle tasolle. Korostus ei ollut enää pelkästään vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä, vaan sen myötä koko seurakunnan toimintakulttuurin muuttamisen tarpeessa. Uudistuksen keskeiseksi päämääräksi sanottiin siirtyminen organisaatiolähtöisestä, työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä toimintamallista seurakuntalaisten roolin korostamiseen. Vaikka komitean ehdotusten taustalla on nykyinen jäsenkehitys ja sen aiheuttama kirkon työntekijäresurssin pieneneminen, puhe seurakuntalaisuudesta perustuu ennen muuta teologiseen näkemykseen kirkosta ja seurakunnasta. Seurakuntalaiset ovat surakunnan täysivaltaisia toimijoita.

Kun ehdotusten seurauksena kirkkohallituksessa valmisteltiin vuonna 2018 vapaaehtoistyön raportti nimeltä Tasavertaisina ja osallisina, siinä ei valitettavasti ollut jäljellä mitään tulevaisuuskomitean hengestä. Ensiksi siinä ei puhuta juuri mitään seurakuntien toimintakulttuurin tarvitsemasta muutoksesta, jota tulevaisuuskomitea piti keskeisenä. Lisäksi raportti pitäytyy tiukasti vapaaehtoistyö-käsitteessä, jonka komitea suosittaa kyseenalaistamaan. Yleiseen käyttööön tullut käsite kun tekee seurakunnasta ikäänkuin jonkinlaisen harrastusseuran, jonne tullaan viettämään vapaa-aikaa ja viihtymään.

Tasavertaisina ja osallisina -raportti pitäytyy edelleen ”laajemmassa vapaaehtoistoiminnan kentässä”, joka ”on ymmärrettävää kieltä sillekin, jonka kirkkosuhde on ohut”. Kappaleessa (2.5.) ”Vapaaehtoinen vai seurakuntalainen?” asiaa perustellaan myös sillä, että seurakuntalaisuus perustuu enemmän kasteeseen kuin toimintaan, ja jos seurakuntalaisuus ”sidotaan organisoituun toimintaan”, luodaan väärä kuva jäsenyydestä ja tarpeetonta hierarkiaa seurakunnan jäsenten keskuuteen. Seurakuntalainen ei myöskään ole mielekäs sana kuvaamaan niitä vapaaehtoisia, jotka eivät kuulu kirkkoon.

Mielestäni tässä paljastuu vapaaehtoispuheen riittämättömyys ja umpiperä. Se on tullut vangituksi sellaiseen organisaatio-, hallinto- ja työntekijäkeskeiseen toimintakulttuuriin, jossa puhutaan vapaaehtoisen toiminnan mahdollisuudesta varsin hienovaraisin sanakääntein. Tulkaa valitsemaan mitä haluatte tehdä, katsokaa itsellenne sopivia ja mielenkiintoisimpia asioita toiminnassa, saatte elämälle sisältöä, uusia ystäviä, uutta yhteisöllisyyttä. Jos halutaan kulkea kohti uudenlaista tulevaisuutta johon tulevaisuuskomitea viitoittaa tietä, on korkea aika siirtyä asiassa eteenpäin.

Dosentti Mikko Malkavaaran artikkelissa (https://dialogi.diak.fi/2019/01/21/kirkko-uudistusten-tiella/#comment-56) on mielenkiintoinen tieto sotien jälkeisestä ajasta, jolloin kirkkomme oli lähellä ajatusta seurakuntalaisuudesta ja seurakuntavastuusta. Amerikan luterilainen kirkko tarjosi silloin kirkon jälleenrakennukseen taloudellisen tuen ohella seurakunnille vapaaehtoisen seurakuntavastuun toimintaohjelmaa, jota he kuvasivat nimellä stewardship. Kun epäluuloiset suomalaiset pitivät ohjelmaa amerikkalaisena piilosanana rahankeruulle, amerikkalaiset pyrkivät osoittamaan, että kyse oli uskon todeksi elämisestä ja vastuun ottamisesta seurakunnasta. Tapaus on historiallinen kuriositeetti, joka Malkavaaran mukaan ”opetti kovakorvaisille suomalaisille uutta, mutta sitä ei tahdottu ottaa vastaan. Suomalaisille kirkko oli verovaroin ylläpidetty kansallinen instituutio, ja stewardship edusti kokonaan uutta ajattelua.”

Stewarship-käsite tunnetaan hyvin esimerkiksi Afrikan luterilaisissa kirkoissa. Ne kasvavat, mutta niillä ei ole varaa palkata työntekijöitä. Etsiskelin aikoinaan mielessäni termin suomennosta. Jeesuksen vertauksissa (Lk. 12 ja 16) puhutaan taloudenhoitajasta, vanhemmassa käännöksessä peräti huoneenhallituksesta. Kysymys ei kuitenkaan ole rahasta, vaan hoidettavaksi annetusta evankeliumin lahjasta, jota ei pidä kaivaa maahan vaan jakaa eteenpääin. Paremman puutteessa olen sanonut sitä seurakuntavastuuksi, seurakuntalaisvastuuksi tai kristityn (vastuu)tehtäväksi.

Missä on se pappi joka mainitun Jeesuksen vartauksen tai vastaavan tekstin yhteydessä uskaltaa tunnustaa seurakunnan edessä, että hei, tässä meillä olisi tällaiset talkoot. Että valitettavasti kauhean väärinkäsityksen takia satoja vuosia sitten me seurakunnan työntekijät jouduimme tästä vastuuseen, kun oikeasti se kuuluu meille kaikille. Ja että mennäänkö yhdessä tehtävän jaolle. Tai missä ovat ne seurakuntalaiset, jotka istuisivat pappinsa kanssa alas ja kysyisivät että miten jaksat ja voitaisko yrittää yhdessä.

Kun puhutaan vapaaehtoistoiminnan sijasta seurakuntalaisten roolin vahvistamisesta ja myös heidän omaehtoisesta toiminnasta, tullaan kysymykseen kristityn kutsumuksesta. Ja siinä on mentävä pitemmälle kuin siihen että Luther puhui kristityn kutsumuksesta lähinnä ja ennen muuta kodin ja työn maailmassa. Kun ihminen tekee omaa ammattityötään, hän toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumusta. Niin sanottu regimenttioppi puhuu Jumalan vasemman ja oikean käden työstä, Jumalan toiminnasta sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Kyllä tästä täytyy voida oppia muutakin kuin että regimenttejä ei saa sekoittaa ja että ne on pidettävä visusti erillään. Koska Jumala tekee työtään molemmilla käsillään, kristityn kutsumukseen kuuluu myös elää ja kantaa vastuuta molemmilla alueilla. Perin outoa on, jos kristityn kutsumukseen ei sisälly yhtä hyvin seurakunnan toiminta tekojen ja sanojen evankeliumina kuin yhteiskunnallinen vastuu perheessä ja työpaikalla. Virsi 415 antaa asialle sopivan sävellajin.

”Käskien et hallitse Kristus et vaatimuksella. Laupeudella kosketat, rohkaiset laupeudella.

Miekalla et työhösi taivuta painostamalla. Katseesi alla taivumme, lempeän katseesi alla.”

Hannu Paavola

(Julkaistu Kotimaan esseenä 9.7.2020)